Pakko hehkuttaa, koska oli ihan huippu viikonloppu justiinsa! Osa sen varmaan arvaakin miksi, mutta koska kaikki ei, niin kerrotaanpa kuvien kera hieman enempi!
Nimittäin perjantaina suuntasin jo kohti Helsinkiä ja isoveljelle yöksi. Siellä vietin laatuaikaa hyvän ruuan, seuran ja löhöämisen merkeissä ja minkä tärkeimmän? No kummipoitsun kanssa! Se on ihan paras jätkänpätkä ikinä ja pieneen ikäänsä se on jo niin fiksu! Se on vaan niin söpö!
Sitten tulikin lauantai-aamu ja oikeastaan se syy miksi tulin Helsinkiin alkujaan. Nimittäin Herzicamp 2012 kesäleirin jatkot! Suuntasin nokkani kohti Hesan rautatieasemaa n. klo 10 ja odottelin siellä tulevia leiriläisiä. Lopulta klo 11 kaikki olivat saapuneet seuraamme, joten lähdimme suunnistamaan Kamppiin ja bussiin numero 109. Hassua tässä oli se, että alkujaan menin kahta ihmistä vastaan, mutta jostain sitä väkeä tuli ja lopulta meitä taisi olla 10 menossa yhtä matkaa. Huippua!
No Kauniaisten työväenakatemialla olikin jo muita vastassa ja siellä alkoi itse jatkot! Oli niin mahtavaa nähdä ihmisiä pitkästä aikaa. Kouluttauduimme NuNu eli nuorelta nuorelle ystäväkurssin merkeissä alkuksi ja sitten illemmasta päivällisen jälkeen alkoi hengailuaika ja valmistautuminen illan bileisiin. Nimittäin halloweenpinkkipartyihin!
Minä ja Suke olimme sopineet tekevämme zombipuvut ja niitä sitten aloimme viimeistelemään syötyämme ensin hyvin. (Suken blogista voinet lukea tarkemmat ohjeet pukujen tekoon, linkki tulee tämän tekstin loppuun) Mutta tosiaan siirappi-elintarvikevärimössöllä sotkimme veritahroja paitoihin, vauvatalkkia tungimme hiuksiin ja iholle ja kasvomaaleilla + kaupantekoverellä + luomiväreillä saimme aikaan maskeeraukset muuten. Tietenkin vaatteet oli jo kotona revitty valmiiksi aikaa säästääkseen. Ja vaikka itse sanonkin, niin minusta meillä oli aika mageet puvut! Vai mitä ;)
Ilta meni tanssiessa, hengaillessa, syödessä, koomatessa ja nauraessa. Mitä lähemmäksi keskiyötä mentiin ja sen yli alkoi juttukin muuttua sen mukaiseksi. Sammakonkudusta pitsoihin ja muuta mukavaa. Ja poikakalenteriin ;) Lopulta joskus puoli kolmen aikaan painoin pääni tyynyyn onnellisena ja hymyillen. Olinhan saanut viettää aikaa ihmisten parissa.
Sunnuntai-aamuna koomaherätykseni jälkeen ryömimme aamupalalle koko sakki ja siitä aamulenkille ulos. Kylmyys koetettiin taltuttaa ties millä keinoin, halein ja improvisaatioesityksin. Lopulta kuitenkin luovutimme ja menimme sisälle. Sisällä hengailimme taas ja alkoi jo loppu lähestyä. Taisi siellä itkujakin taas tulla, koska kesän muistot ja ihanat hetket ja ihanat ystävät olivat taas jäämässä. Toki jokaisen omiin mieliin muistot jäävät.
Sitten siinä kahden maissa kyyti (eli veljeni) tuli hakemaan. Suurin osa leiriläisistä oli jo kadonnut lounaan jälkeen ja osa jäi vielä odottamaan kyytejään. Nappasimme veljeni kanssa Suken mukaamme ja heitimme hänet Tikkurilaan samalla matkalla. Veljen kanssa jatkoimme heille ja pääsin jatkamaan huippuviikonloppua vielä kummipojan kanssa leikkien! Nimittäin jäin vielä yhdeksi yöksi sinne.
Leikimme kummipoikani kanssa Marion kanssa ja leivoimme supercookieseja (taikinan tosin oli tehnyt joku muu ;) eli siis kummipoitsukan äippä!) Leikittyä loppupäivän oli ilta jo pitkällä, joten poitsu meni nukkumaan. Me aikuiset jatkoimme vaalivalvojaisten parissa ja söimme hyvin. Itsestäni tuntui kuin pienellä lomalla olisin ollut. Sillä niin herkullista ruokaa sain illasta, että oksat pois! Lisäksi oli vain rentouttavaa löhöillä sohvalla muiden kanssa. Joten ihan huippua oli!
Tässä pieni raapaisu miksi oli mahtavasuperviikonloppu! Koska perhe + ystävät + kesän muistelu = huippua! Harmi ettei kaikki Herziläiset päässeet paikalle, mutta eiköhän me vielä nähdä!
Huvittaa, että tuo biisi soi mulla tosi pitkään repeatilla
aikoinaan. Tai siis sanotaanko, että ehkä kolmisen vuotta sitten soi? Kun
kuuntelee tuon sanoja, niin se kerto omasta mielestäni paljon minusta. Siltä se
siis silloin tuntui. Nyt tämä biisi pamahti soimaan spotifystäni shufflella ja
muistin kaikki ne fiilikset. Kyllä happyhappyjoyjoy-Pilvi on joskus masistellut
ja angstaillut. Ainakin itsekseen :D
Jotenkin
sillon tuntu, että oli yksin, vaikka oli kavereita ja kaikkea. Mutta oli
semmonen tyhjä olo tosi usein. Muistan kyllä, jumitin kotona paljon ja kävin
aina välillä naapurissa (eli siis Riksul ja Ninnul) kahvittelee ja hengaa.
Mutta siinä se kaikki oli silloin. Tietenkin koulussa kävi ja oli, mutta ei
oikein muuta.
You get so silly when you're lonely
And you think that you're the only
I hope that someone's gonna call
And
tell me this night is over
'Cause I wanna start living my life
Before I get much older
Nyt huvittaa etenkin tuo kertosäkeen viimeiset
rivit. Okei, silloin mulla oikeesti ei ollut kovin kummoinen elämä. Mutta
ainakin toi asia on muuttunut sitten sen ajan! Välillä sitä nykyään toivoo,
että olisi enemmän semmosta luppoaikaa. Mutta nytkin mulla on kalenteri täynnä
tekemistä ja kavereita ja kaikkea. Mietin joskus, että nytkö se kaikki luppoilu
korvautuu. Okei mua ei haittaa! Koska nään ihmisiä, saan olla mukavien tyyppien
kanssa, saan tehdä sitä mistä tykkään. Mua ei haittaa, että oon koko päivän
menossa ja käyn vaan kotona syömässä ja nukkumassa. Eli tosiaan. Nyt sitä
elämää löytyy ja ei tarvinnut paljoa vanheta ;)
Maybe you all would consider it a joke
If I say that I hate myself
But now and then
When I look into the mirror
All I see is a big mistake
(And wouldn't you)
Muistan myös sen, että en tykännyt lukiossa
peilikuvastani. Tai tykkäsin välillä ja välillä en. Useimmiten en. Nyt olen
kasvanut siinäkin asiassa ja nykyään peilikuva on muuttunut paremmaksi. Niin
ulkonäöllisesti (omastamielestä ja sehän on kai tärkeintä?), mutta myös
henkisesti. Ehkä sitä vähän sitten aikuistuu niinsanotusti, vaikka mä oon kyllä
ikuinen Peter Pan!
Well I just wanna believe
That I could be something to someone
Tosta biisistä tää kohta kyllä edelleen kytee
mielessä. Se ei oo muuttunut. Ainoo ehkä et kyllä mä tiedostan sen, että
tietenkin oon jotakin jollekin. Ihan varmasti oon tärkeä ihminen monelle. En
voi kieltää. Mutta ehkä ymmärrät kuitenkin mitä tarkoitan ;)
Mutta hauskaa huomata, kuinka sitä on muuttunut
ihmisenä. Ehkä jopa parempaan suuntaan. Tai sitten on vain kasvanut
teini-angsteista. Tosin en kyllä koe koskaan kärsineeni pahimpia angsteja
silti. Tuo on ollut jotain normimasistelua. Toki vieläkin on päiviä, kun tuntuu
juuri tuolta biisiltä. Mutta ne on vain päiviä, hetken ajatuksia. Ja se on
normaalia. Eikö?
Että tämmöinen blogitus tähän väliin. Oli pakko
kun tuo biisi törmäytyi minuun! Olen ollut hassulapsi joskus, olen hassulapsi
vieläkin mutta eritavalla.
Tänään psykososiaalinen jotain ja jotain kurssilla puhuttiin, et pitäisi oppia
tutkimaan itseään enemmän. Sitten on helpompi auttaa muita. Voisi ottaa joskus
kunnon hetken oman itsensä miettimiseen. Mikä minä olen? Mitä minä haluan?
Mistä minä oikeasti pidän? Siinäpä aihe pohdiskelulle, vaikka kyllähän tätä
tulee aina välillä mietittyä ohimennen ja välillä tarkemmin. Mutta jos
pysähtyisi oikeasti miettimään? Kasvaisinko silloin ihmisenä enemmän? Pilvi
Voi että! Miten pienistä asioista voi ihminen tulla iloseks! Ihan mielettömän onnellinen oon just nyt, koska on kivaa!
Mulla on ollu aika kivaa tässä lähiaikoina, koska
a) MIKA:lta on tullu uus levy. Samuli Putrolta on tullu uus levy. Emma Salokoski Ensembleltä on tullu uus levy jne. Eli hyvää musaa paljon on ollu kuunneltavana! + kaikki muut uudet kiva biisi löydöt!
b) Dancessa oli ihania tanssiesityksii ja oon ihan rakastunu kattomaan tanssia!
c) Mun elämässä on paljon tärkeitä ihmisiä, joille on kiva höpöttää ja jutella. On kiva saada mm. randompuheluita :D
d) Oon kiinnittäny paljon kivoihin pikkujuttuihin huomioo. Tänää mm. hymyilytti ku yhdel tädil oli mageet myrkynvihreet saappaat (joo en ite ostais, mut sille ne sopi!) ja kun suomalainen mies ja japanilainen mies puhu keskenään japania. Ja tommosta kivaa pientä :)
f) Työharjotelussa sain henkilökohtasen kiitoksen päivästä ja se oli kivaa! Et vinkkinä, jos ootte työpaikkaohjaajana, niin muistakaa välillä antaa kiitosta opiskelijalle ;) Se piristää kovasti päivää! Ja mua kysyttiin, et kiinnostaisko keikkatyö/sijaisuudet tuolla. Ehkä mä en oo ollu mitenkään huono siis siellä. Hih.
g) Huomenna pääsen kotipuoleen ja ekaa kertaa kunnolla viettää aikaa Juulimuulin kanssa! Arvatkaa kuka lenkkeilee paljon ja leikkii ja opettaa jotain kivoi temppui (tai yritän) No tää likka! Oi että. Vaikka mul on vaan yks vapaa, niin lähen huomenna aamuvuorosta suoraan bussiin ja maanantaina iskä ajelee tätä kautta mökille niin, et ehdin iltavuoroon. Joten ehdin kaks yötä olla kuitenki kotona.
h) Sain tänään messuilta IT - invalidiliiton syyskuunnumeron ilmasiks. No sitten tulin kotiin, heitin selälleni sohvalle ja aloin lukemaan (btw, tykkään tosta lehdestä!) ja siellä oli iso yllätys; iso juttu Herzicampistä tältä kesältä! Ihan mieletönsä ja sain niin riemukiljahduskohtauksen ettei toista. Ihana yllätys!
i) Kahvilassa kävin ku jäi luppoaikaa ennen ku bussi lähti eteenpäin. Niin kahvilassa oli kivaa ja siellä oli hyvää kylmää vanilijachaita! Omnom! Tuli siitäki hyvä mieli ja luin lehteä siellä ja horoskooppi oli kiva, vaikken niihin niin uskokaan :D
j) Oon saanu ihanilta ihmisiltä kannustavia sanoja ja saanu kuulla muutenki kivoja lauseita. Ne lämmittää mieltä. Ihmiset on ihanii!
k) Ja kaikki on nyt kivaa! Nyt vaan toivon, et ens viikonloppusuunnitelmat (eli siis viikon päästä) pääsis toteutumaan, niin sit olis bueno!
Et näin. Pieni tämmönen ilohehkutus, mutta pakko päästää riemua pihalle, koska muuten pakahdun! Toivottavasti teilläkin on kivaa ja riemua! Lähetän sitä roppakaupalla kaikille. Nauttikaa elämästä ja sen pienistä asioista. Ei aina tartte olla suurta ilotulitusta, tullakseen onnelliseks! Eiks jeh! Katselkaa ympärille, huomatkaa pienet hymyt vastaantulijoiden kasvoilla. Hymyilkää ihmisille. Naurakaa. Nauttikaa elämästä. Ota se suklaapala joskus, ilman huonoa omaatuntoa. Pidä kivaa! Näe ystäviä! Tutustu uusiin ihmisiin. Ja ole oma itsesi. Näin on kivaa!
Ajattelin pohtia ääneen, koska en omista tai siis jaksa kirjoittaa päiväkirjaa oikeasti. Pieni pohdinta siis nyt omasta itsestäni tai osasta siitä.
Nimittäin ole huomannut itsessäni nyt lähiaikoina piirteen, jota ei ole ollut tai joka ei ole ainakaan ollut niin paha mihin se on nyt mennyt. Nimittäin olen jostakin kehitellyt itselleni alemmuuskompleksiongelman. Tai en tiedä voiko sitä siksi kutsua, mutta kai sitä voi. Nimittäin olen huomannut, etten uskalla tai jännityn niin etten pysty, tekemään joitakin asioita, jos tiedän että lähellä on ihminen joka on minua asiassa mukamas parempi. En tiedä pelkäänkö nolaavani itseni vai halunko suoda tälle 'paremmalle' ja 'osaavammalle' tilaisuuden taas hoitaa asian.
Ehkä missä nyt olen alkanut huomaamaan tämän huonon piirteen oli ensimmäisenä ensiapujutut. Vaikka tiedän hyvin, että osaan ja olen taitava ja olen oppinut ensiapua paljon, niin silti en tartu toimeen jos tiedän jonkun olevan kokeneempi. Mutta miksi? Eikö minun juuri kuuluisi asiaa sitten harjoitella, saada varmuutta? No ensiapu 3 kurssilla ekan päivän harjoitukset tuntuivat ylitsepääsemättömiltä, onneksi leirin edetessä varmuus kasvoi. Siellä ainakin huomasin sen, että kun vain teki ja tarttui toimiin vaikka epäröin niin hyvä siitä tuli ja lopulta uskalsi olla johtajana jne. Mutta voin lyödä vetoa, että taas kun ei ole harjoitellut hetkeen, niin ensi harjoituksissa tää tyttö ainakin aluksi jäätyy ja antaa parempien tehdä hommat ja itse on mukana siinä mihin 'muka-pystyy-ainoastaan'. Eikä nyt ole kyse siitä, että jännittäisin ihmisiä, koska näissä tilanteissa yleensä tunnen melko hyvin ympärillä olevat ihmiset.
Nyt huomaan saman ilmiön työharjoittelussa. Ja jos oikeastaan mietin edellisiä harjoitteluitani niin sama on toistunut niissäkin. Oikeastaan varmaan tästä syystä viimeisestä harjoittelusta tuli 'vain-kakkoinen' (1-3 arvostelu), koska en vain uskaltanut tarttua toimeen. En ollut tarpeeksi omatoiminen niikuin näyttöpaperit vaativat. Myönnän sen, mutta ärsyttää, että tiedän että olisin osannut! No nyt taas harjoittelussa olen ollut kyllä joo tekemässä töitä ja hommissa mukana, mutta kuitenkin loppupeleissä olen ollut se seinäruusu. Voisin toimia itsenäisemmin. No joo, toisaalta olen ollut vasta 7 päivää siellä ja alan pikku hiljaa oppimaan paikkoja ja asukkaita. Mutta silti, miksi en osaa vain olla se reippailija, joka tekee kaiken? Koska tässäkin tilanteessa, tiedän että osaan. Mutta aina kun teen jotain, epäilen itseäni, koska tiedän että minua seurataan taas näiden 'parempien-ihmisten' puolesta. Sitten pilaan varmuuteni kysymällä 'oliko tää varmasti näin?', sitten minua tullaan katsomaan ja auttamaan niin avutonta.
Monessa muussakin antaudun itselleni ja annan muiden tehdä parempina. Mutta taas joissakin asioissa olen täysin oma ja itsevarma itseni. Esimerkiksi kun tein sijaisuuksia eri osastoille, niin tein työni niin kuin muutkin työntekijät. Miksi sitten opiskelijan tittelillä en osaa tätä samaa? Mitä tässä vaiheessa tapahtuu?
Tuntuu myös siltä, etten uskalla enää tuoda mielipiteitäni aina julki. Minusta on tullut joo-joo-mies. Tästä on nyt päästävä eroon! Pitää yrittää lähteä omalta mukavuusalueeltaan, oppia tekemään ja mokaamaan, oppia virheistään. Todeta, että olen hyvä ja osaan. Katsoa peiliin ja rohkaista itseään. Mutta vaikka tiedän tämän, niin se on vaikeaa. Olen vaipunut turvalliselle alueelle, jossa olen seinäruusuna.
Mutta jos tässä itsevarmuudessa olen alentunut tai se ei ole hyvällä mallilla, niin ristiriitaisesti kuitenkin itsetuntoni on hieman noussut muutettuani pois kotikylästäni. Minusta tuntuu, että välillä taas itsetuntoni on liiankin korkealla. Siis ulkonäön tai muun suhteen. Sitten yritän toistaa peilikuvalle, et hei et oo ees niin söpö kuin luulet. Koska tiedän, etten ole katalogikuvastojen kaunotar tai edes halpakauppamainoslehtien tyttö. Mutta toisaalta olen hyväksynyt tämän ja siksi ehkä myös itsetuntoni on noussut. Olen hyväksynyt itseni toisaalta sellaisena kuin olen, enkä jaksa enää etsiä kaikkia virheitä itsestäni. Lisäksi olen tutustunut muutettuani niin ihaniin ihmisiin, että se on auttanut itsetunto-ongelmissa. Se että olen saanut uusia ystäviä ja ihmisiä, jotka välittää minusta sellaisena kuin olen. Ainakin uskon niin. Näytin sitten harakanpesältä tai Pilviltä, niin näihin ihmisiin voin luottaa kuitenkin. Ehkä vain paras apu itsetunto-ongelmiin on ihanat ihmiset, uudet harrastukset ja se, että uskaltaa olla luonteeltaan omaitsensä peittelemättä ja se, että oppii hyväksymään edes jotenkuten oman ulkonäkönsä.
Seuraavaksi kun saisi saman mantran päähänsä alemmuuskompleksin kanssa: 'Minä osaan. Minä pystyn. Olen hyvä tässä. Tiedän että pystyn tähän ja osaan. Pärjään kyllä.' Mutta ehkä pikkuhiljaa eteenpäin. Ainakin olen tajunnut ongelmani ja pystyn asiaa yrittää muuttaa. Aionkin muuttua, en halua olla tämmöinen nösverö enää yhtään enempää! Haluan oppia mokaamaan ja nousemaan ylös, ilman pelkoa! Facebookissa sain kannustavia sanoja ihmisiltä ja yksärilläkin vinkkejä, joten! On se kiva, että tuntee mukavia ihmisiä.
Että näin. Ehkä olen avautunut ja huomenna mietin, mitä tulikaan kirjoitettua :D
Bongasin seuraavanlaisen haasteen ja se oli niin koukuttavan kiva, että teen sen! Oon plärännyt siis tätä sivua varmaan miljoona kuvaa ja kaikki on siis tommosia, ja tätä minä olen tyyppisiä :D Löytyis vaikka kuinka paljon itseään kuvaavia, mutta laitetaan nyt vaikka 20 kuvaa sieltä! Ihania kerrassaan!
Eli seuraavaksi:
Taustamusaa:
... and that is who I am ...
Ja vielä miljoona muuta kivaa jäi! Voi että :D Hauskaa.
Ja meitsin oma virtuaalinälkäpäivälipas on siis:
Ps. Haastan kaikki meitsin blogin lukijat, joilla on blogi, niin tekee tän haasteen!
