Jos mokaatte, ei kukaan muista sitä huomenna

 Hei vaan hei!



Ajattelin pohtia ääneen, koska en omista tai siis jaksa kirjoittaa päiväkirjaa oikeasti. Pieni pohdinta siis nyt omasta itsestäni tai osasta siitä.

Nimittäin ole huomannut itsessäni nyt lähiaikoina piirteen, jota ei ole ollut tai joka ei ole ainakaan ollut niin paha mihin se on nyt mennyt. Nimittäin olen jostakin kehitellyt itselleni alemmuuskompleksiongelman. Tai en tiedä voiko sitä siksi kutsua, mutta kai sitä voi. Nimittäin olen huomannut, etten uskalla tai jännityn niin etten pysty, tekemään joitakin asioita, jos tiedän että lähellä on ihminen joka on minua asiassa mukamas parempi. En tiedä pelkäänkö nolaavani itseni vai halunko suoda tälle 'paremmalle' ja 'osaavammalle' tilaisuuden taas hoitaa asian.

Ehkä missä nyt olen alkanut huomaamaan tämän huonon piirteen oli ensimmäisenä ensiapujutut. Vaikka tiedän hyvin, että osaan ja olen taitava ja olen oppinut ensiapua paljon, niin silti en tartu toimeen jos tiedän jonkun olevan kokeneempi. Mutta miksi? Eikö minun juuri kuuluisi asiaa sitten harjoitella, saada varmuutta? No ensiapu 3 kurssilla ekan päivän harjoitukset tuntuivat ylitsepääsemättömiltä, onneksi leirin edetessä varmuus kasvoi. Siellä ainakin huomasin sen, että kun vain teki ja tarttui toimiin vaikka epäröin niin hyvä siitä tuli ja lopulta uskalsi olla johtajana jne. Mutta voin lyödä vetoa, että taas kun ei ole harjoitellut hetkeen, niin ensi harjoituksissa tää tyttö ainakin aluksi jäätyy ja antaa parempien tehdä hommat ja itse on mukana siinä mihin 'muka-pystyy-ainoastaan'. Eikä nyt ole kyse siitä, että jännittäisin ihmisiä, koska näissä tilanteissa yleensä tunnen melko hyvin ympärillä olevat ihmiset.

 Nyt huomaan saman ilmiön työharjoittelussa. Ja jos oikeastaan mietin edellisiä harjoitteluitani niin sama on toistunut niissäkin. Oikeastaan varmaan tästä syystä viimeisestä harjoittelusta tuli 'vain-kakkoinen' (1-3 arvostelu), koska en vain uskaltanut tarttua toimeen. En ollut tarpeeksi omatoiminen niikuin näyttöpaperit vaativat. Myönnän sen, mutta ärsyttää, että tiedän että olisin osannut! No nyt taas harjoittelussa olen ollut kyllä joo tekemässä töitä ja hommissa mukana, mutta kuitenkin loppupeleissä olen ollut se seinäruusu. Voisin toimia itsenäisemmin. No joo, toisaalta olen ollut vasta 7 päivää siellä ja alan pikku hiljaa oppimaan paikkoja ja asukkaita. Mutta silti, miksi en osaa vain olla se reippailija, joka tekee kaiken? Koska tässäkin tilanteessa, tiedän että osaan. Mutta aina kun teen jotain, epäilen itseäni, koska tiedän että minua seurataan taas näiden 'parempien-ihmisten' puolesta. Sitten pilaan varmuuteni kysymällä 'oliko tää varmasti näin?', sitten minua tullaan katsomaan ja auttamaan niin avutonta.

Monessa muussakin antaudun itselleni ja annan muiden tehdä parempina. Mutta taas joissakin asioissa olen täysin oma ja itsevarma itseni. Esimerkiksi kun tein sijaisuuksia eri osastoille, niin tein työni niin kuin muutkin työntekijät. Miksi sitten opiskelijan tittelillä en osaa tätä samaa? Mitä tässä vaiheessa tapahtuu?

Tuntuu myös siltä, etten uskalla enää tuoda mielipiteitäni aina julki. Minusta on tullut joo-joo-mies. Tästä on nyt päästävä eroon! Pitää yrittää lähteä omalta mukavuusalueeltaan, oppia tekemään ja mokaamaan, oppia virheistään. Todeta, että olen hyvä ja osaan. Katsoa peiliin ja rohkaista itseään. Mutta vaikka tiedän tämän, niin se on vaikeaa. Olen vaipunut turvalliselle alueelle, jossa olen seinäruusuna.

 Mutta jos tässä itsevarmuudessa olen alentunut tai se ei ole hyvällä mallilla, niin ristiriitaisesti kuitenkin itsetuntoni on hieman noussut muutettuani pois kotikylästäni. Minusta tuntuu, että välillä taas itsetuntoni on liiankin korkealla. Siis ulkonäön tai muun suhteen. Sitten yritän toistaa peilikuvalle, et hei et oo ees niin söpö kuin luulet. Koska tiedän, etten ole katalogikuvastojen kaunotar tai edes halpakauppamainoslehtien tyttö. Mutta toisaalta olen hyväksynyt tämän ja siksi ehkä myös itsetuntoni on noussut. Olen hyväksynyt itseni toisaalta sellaisena kuin olen, enkä jaksa enää etsiä kaikkia virheitä itsestäni. Lisäksi olen tutustunut muutettuani niin ihaniin ihmisiin, että se on auttanut itsetunto-ongelmissa. Se että olen saanut uusia ystäviä ja ihmisiä, jotka välittää minusta sellaisena kuin olen. Ainakin uskon niin. Näytin sitten harakanpesältä tai Pilviltä, niin näihin ihmisiin voin luottaa kuitenkin. Ehkä vain paras apu itsetunto-ongelmiin on ihanat ihmiset, uudet harrastukset ja se, että uskaltaa olla luonteeltaan omaitsensä peittelemättä ja se, että oppii hyväksymään edes jotenkuten oman ulkonäkönsä.

Seuraavaksi kun saisi saman mantran päähänsä alemmuuskompleksin kanssa: 'Minä osaan. Minä pystyn. Olen hyvä tässä. Tiedän että pystyn tähän ja osaan. Pärjään kyllä.' Mutta ehkä pikkuhiljaa eteenpäin. Ainakin olen tajunnut ongelmani ja pystyn asiaa yrittää muuttaa. Aionkin muuttua, en halua olla tämmöinen nösverö enää yhtään enempää! Haluan oppia mokaamaan ja nousemaan ylös, ilman pelkoa! Facebookissa sain kannustavia sanoja ihmisiltä ja yksärilläkin vinkkejä, joten! On se kiva, että tuntee mukavia ihmisiä.

Että näin. Ehkä olen avautunut ja huomenna mietin, mitä tulikaan kirjoitettua :D

Pohdiskellen Pilvi