Meillä on koulussa alkanut kuntoutuksen jakso ja kävimme sitten yhden tunnin aikana eräässä hyvin mielenkiintoisessa näyttelyssä. Lähdimme nimittäin käymään Työväenmuseo Werstaan Ihan epäNormaalia! näyttelyä katsastamassa. Näyttely kertoo siis vammaisuudesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä. Olin tämän näyttelyn halunnut jo pitkään nähdä, mutta en vielä ollut saanut aikaiseksi mennä sinne. No kerrankin kävi hyvä mäihä! Meillä oli siellä ihan esittelijä ja sen jälkeen jäin vielä itsekseni katselemaan näyttelyä.
Näyttely ei ole mikään normaali, vai onko? Mikähän on oikeasti normaalia? Mutta se oli mielenkiintoinen kerrassaan. Heräsi siinä taas vaihteeksi miettimään, että miksi pitää edes määritellä normaali ja tavallinen ja tuttu yms. Eikö se ole vain rikkautta, että on erilaisuutta? Itse en ainakaan pidä siitä massasta, muodista ja muusta samanlaisuudesta.
Näyttelyn alussa oli heti sanoja ’epänormaaliudesta’: kasvissyönti, vasenkätisyys jne. Niinpä niin. Itse ainakin vasenkätisenä (vaikka kyllä tiesin jo ennestään) oli hauska taas kuulla, kuinka ennen vanhaan vasenkätisyys oli epänormaalia. Kaikista pakotettiin oikeakätisiä. Miksi? Ehkä kaikkeen on syynsä, mutta onneksi normaaliuden määritelmä muuttuu.
Itselleni näyttely tosiaan oli mielenkiintoinen, koska olen kiinnostunut aiheesta. Tarvitseeko sitä tosiaan rajailla asioita taas niin mustavalkoiseksi, minusta kaikki on tässä maailmassa vähän niin sanotusti epänormaalia :P Koska kaikki ovat erilaisia, vai tunnetko täysin identtistä ihmistä kanssasi? Tuskimpa? Itselleni ei koskaan ole ollut erilaisuus ongelma, en tiedä onko se vaikuttanut, etten koskaan ole kuulunut kerhoissa, kouluissa jne siihen massaporukkaan, suosittuihin tai muutenkaan maailman kiinnostavimpiin ihmisiin (muiden mielestä siis) enkä kuulu vieläkään. Silti minulla on aina ollut ystäviä ja kavereita. Kyllä, minuakin on pienesti yritetty kiusata, mutta koska en osaa ottaa mitään kiusaamisena, niin kai sillä se ei koskaan ole pahentunut. Olen vähän naiivi välillä :D Olen kulkenut alusta asti omaa tietäni. Tietenkin perhe on paljon vaikuttanut tähän (hah, mieleeni muistuu se, kun isoveljeni kerran totesi, että jos joku minua kiusaa niin heti kertomaan sille. Hän kuulemma käy vähän sitten jututtamassa. Ei kyllä onneksi tarvinnut turvautua pelottavaan isoveljeenkään silti)
Lisäksi olen jo pienestä nähnyt myös erilaisia ihmisiä. Eri tavalla kulkevia ja puhuvia. Kaikki silti ovat olleet aina yhtä mukavia ja kivoja ja ihmisiä. Minä olen kiinnostunut ihmisistä, en siitä miltä he näyttävät tai kuulostavat. Ehkä siksi vereni vetää hoitoalalle ja koen olevani edelleen aivan oikeilla suunnilla.
Koska en kuitenkaan viitsi koko näyttelyä ja sen puheita tähän kirjoittaa, suosittelen teitä käymään kyseisessä näyttelyssä jos vain mahdollista. Se herättää ajatuksia ja ehkä olen taas asteen viisaampi jostakin suunnalta. Ainiin! Pakko mainita sellainen asia, että pimeä huone on edelleen yhtä jännä. Pieni huone tuntui jättiläissalilta kun ei nähnyt mitään. Meikä niin haluaa pimeeravintolaan seuraavaks, ilmeisesti niitä on ainakin Lontoossa. PimeeCafé oli ainakin kokemus ja nyt ihan vain pimeä huone. (Näillä siis voit hetken elää sokeainmaailmassa ns. simulaattori tavallaan)
Loppupuheeksi voisin todeta itseni olevan epänormaalisti normaali. En koe edelleenkään olevani suosittu, tavallinen ja siisti tyyppi. Olen vain Pilvi, hieman outo, oman mielen pitäjä ja silti mukava. (Mukavan lisäsin siksi, että ilmeisesti olen mukava, koska kuulen sitä sanaa muiden suusta itseäni koskien.) Eikä minun tarvitse, enkä edes halua olla se siisti ja cool.
Signmark <3
Ps. Haluan oppia viittomakielen. Siitä kun lisäksi varmasti on hyötyä tulevissa ammateissani. (kyllä, monikko)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti